Kinkunsulatusretkellä

Kinkunsulatusta monen vuoden edestä

Joulunaika lomailtiin, herkuteltiin ja otettiin rauhassa niinko kuuluukin. Nyt olikin jo aika lähteä liikkeelle ja heittää pois sohvalla makaaminen. Joten hiukan haastavasta kelistä huolimatta päätimme lähteä kattomaan Mustavaaran uuden kodan, sulattelemaan hiukan kinkkua ja saattoi sitä tapsantanssien jäljiltä kaivata muutenkin aimo annoksen raitista ilmaa. 

Matkaan lähimmä valosalla, pakkasta vajaat parikytä astetta ja tuuli tuiversi vielä päälle.

Puolenpäivän maissa lähimmä matkaan makkarat ja kahvit reppuun pakattuina. Välineinä oli liukulumikengät sekä tavan lumikengät ja suunnitelmana käydä helppoa oikoreittiä Mustavaarassa. Autosta noustessa Sammal- ja Lommoltunturin parkkipaikalla niin aikasta armoton tuuli iski kimppuun ja sai kohta parinkympin pakkasen tuntumaan tosiaanki kylmältä. 

No eipä siinä mittään, vaatteita oli hyvin päällä, joten ei muuta ko huppua tiukemmin päähän ja äkkiä sukset sekä lumikengät jalkoihin. Pikku matka Sammaltunturin tienpohjaa ja siitä oikasemma vanhalle kelkkareitin pohjalle joka vie meidät lyhintä reittiä Mustavaaraan. Näin oli Sanna hienosti suunnitellut ja ne suunnitelmat harvoin menee vikaan... Heti kun kelkkareitille päästiin osuttiin märkään kohtaan jänkällä ja sen johdosta liukulumikenkien pohjiin jäätyi aikamoiset kerrokset ja niillä ei enää hiihdetty vaan käveltiin. 

Tunne oli vähintään ko naparetkeilijöillä konsanaan

Eipä silti, lumikengillä eteneminen oli samaten aikas raskasta kun lumi ei kantanut yhtään vaan kengät meni samantien läpi pohjia myöten. Saatoimma siinä jo tehhä varasuunnitelman että käymme vain pikku mutkan ja luikimme takasin autolle, mutta ei kuiten antanut luonto periksi vaan läpi tuulisen jänkän raahauduttiin eteenpäin, Eihän sitä matkaa kuitenkaan ollu ko pari kilometriä. Paitsi jos hiihdät risteyksestä ohitte. Mutta ko siinä ei ollukkaan sitä latupohjaa missä pitis olla! 

Vaikka vähän välillä vastustellee niin kyllä näissä maisemissa on soma hiihellä

No uusi reittisuunnitelma ja lähemme umpisessa nousemaan kohti Mustavaaran vanhaa kämppää, tietenkään meillä ei ole ihan tarkkaa ajatusta siitä missä se uusi kota sijaitsee, mutta kyllä se varmasti siinä ihan kämpän lähellä on. Sukset alkoi painaa jo todenteolla, oli aika hiki ja oltiin omasta mielestämme jo aikamoisia naparetkeilijöitä jokka yrittää selvitä läpi lumisen erämaan, kunnes yhtä-äkkiä hoksasimma että meän edestä oli tulossa porukkaa jalkasin. 

Naparetkeilijä Humppe Kolmas

Vähän meän vierestä meni siis valmis tampattu polku ko met olimma rämpinyt umpista pitkin luullen ettei siellä ole vielä muut liikkunut. Tiedustelimme tietenkin vastaantulijoilta myös kodan sijaintia ja näytimme ilmeisen väsyneiltä ko meitä kannustettiin jatkamaan vielä ihan vähän, kota olisi seuraavan mutkan takana. No, mukavahan se oli jatkaa valmiiksi tampattua polkua. 

Kota on erinomaisen hieno ja soma siellä oli paistella makkarat sekä kahvistella, sulatettiin myös suksen pohjat ja Humpen tassut samalla. (Kota on muuten vanhalta porokämpältä n. 100m alaspäin, jos joku muu sattuis miettimään).  

Uusi Mustavaaran kota on erinomaisen hieno ja soma siellä oli paistella makkarat sekä kahvistella

Pimeä ehti jo laskeutua sillä välin, ko eihän tämä nyt sitten ollukkaan niin nopea reissu, ja niinpä otsalampuilla varustettuina lähimmä takasin päin. Päätimmä nyt käyttää tämän valmiin polun hyväksi paluumatkalla, mutta eihän se ilo ollut kovin pitkä kun jänkänlaitaan päästyämme tuuli ja lumi oli jo peittänyt jäljen. Onneksi meillä on pettämätön suuntavaisto (ainakin Humpella) ja niinpä lopulta tämän naparetken toisen osan päätteeksi pääsimme suht väsyneinä takasin autolle. 

Marikan kello mittasi matkan kodalta autolle ja johon sitä reilusti tuliki, mahtavat 2 km. Tarkoitus oli sulatella vain tämän joulun kinkut mutta reissu oli sen verta raaka, että tais sulaa toissa joulusetki samalla.

Takasin päin suunnistaessa mentiin ottalamppujen valossa ja Humpen johdolla löysimmä sitten autolle.