Mustavaaran vanha porokämppä

Meän eilisillan retki Mustavaaran vanhalle porokämpälle sisälsi piirakkaa ja pienimuotosia pelkotiloja! 

Hilpein mielin läksimmä töistä suoraan ajelemaan kohti kansallispuistoa. Tarkotus oli kävästä nopea iltamutka vaaran päälä, keitellä kahvit ja palata ajoissa kotia. Ajoimma auton Lommoltunturin parkkiin ja marssimme suoraan tiepohjaa kohti Sammaltunturia. Tästä tieltä poikkeaa polku kohti kämppää, yhteen suuntaan matkaa tulee noin kolmisen kilometriä. 

Nousu Mustavaaran päälle on tasasta tietä pitkin suhteellisen heleppo

Sumuverho peitti maiseman komeasti ja aikaa vierähti aiottua pitempään kuvaten ja kikatellen. Hienot sumuiset maisemat, puiden muodostelmat ja syksyn värit innostivat meät heilumaan kameran kanssa oikein ahkerasti. Kämppä ja reitti on meille tuttu entuudestaan ja pian nähtiinkin jo tuttu tupa pilkottavan sumun takaa. 

Mustavaaran vanha porokämppä, sulonen pieni tupa keskellä kynttiläkuusia

Raapasimma tulet takkaan ja aloimma kahvin keittoon. Sanna oli myös leipassu yllätykseksi matkaan mehevät omenapiirakat, ai että ko maistu hyvälle ja siihen vielä tieten vaniljakastike kylykeen! 

Sannan piirakat maistu kyllä erityisen hyvälle, kahvit oli tuttuun tappaan vahvat!

Hämärä alko jo vähän yllättäenkin hiipimään ja niin meki takasi kohti autoa. Tuuli humisi ja usva leijaili pitkin tunturin rinnettä aavemaisesti, sillon alako pelottaa niin pirusti! Eikä tieten auttanu tilannetta se että lietsottiin pelkoa puolin ja toisin ja Pihkakin tuntu tuijottelevan millon minkäkin puskan taakse... Ääniäkin kuului muka joka puolelta ja vähän saatoimme reippaasti laulaakin, ettei vain kukaan meitä uskalla lähestyä. 

Vähän pienesti pelotteli tämä ympäröivä aavemainen tunnelma

Tulomatkalla reitin varressa nähdyt hylätyt "vahinko"kalsaritkin alkoivat käydä järkeen ja toivottiin jo, ettei tarvi omia pikkareita jättää seuraksi, sattui vielä molemmille ne hyvät ja suht uudet jalkaan. No, melkein pääsimä jo autolle asti, kun puskasta se koko matkan pelätty ryminä sitten oikeasti alako!  

Perkele, kauhea hirven möhkäle, kaula jykevä kuin tukki ja isot sarvet, juos joku kymmenen metrin päästä suoraan meän eestä!! Kuulu semmosia hallitsemattomia kiljahuksia ja kirosanoja, että varmasti ei takasi ennää lähteny tulemaan! Pihka voimansa tunnossa meinas lähteä ajoon, mutta onneksi saimma karjuttua silleki jären päähän.

Pihka, omasta mielestään ilmeisesti kokenukki hirvikoira...

Eipä ollu tälläkään kertaa meän reissu ihan tavallinen. Mutta mitä sitä ennää semmosia oottamaan, aina kuiten jotaki sattuu ja tapahtuu! 

Mites sulla meni viime reissu, oliko yhtä paljon tapahtumia ko meillä tuppaa olemaan? Kerro oma retkikertomus kommenttiin, haluaisimma kuulla onko muillakin yhtä vauhdikas mielikuvitus, tai onnea elukoiden kanssa...