Keitä me sitten olemma? -Sanna

Mie olen Sanna, toinen näistä elämänmyönteisistä tyväristä, jokka tuolla tunturissa jolkottaa.

Mie olen asunut Muoniossa 15 vuotta, mutta alunperin olen junantuoma, lähtösin hitaasta Hämeestä. Minut toi Muonioon matkailualantyö, mutta piti täällä se, että löysin juuri sen minun näköisen paikan olla ja touhuta.


Täällä Muoniossa ja lähiympäristössä eli Tunturi-Lapissa, on kaikki se mitä minun näkönen elämä pitää sisällään. Mie en ole koskaan ollut mikään kaupunki-ihminen, en kaipaa vilinää ja vilskettä ympärilleni. Vähempi on enempi on melkein niinkun minun motto ja sen mukaan pyrin elämään. Ruuhkavuodet ne pakkaa parhaillaan päälle, mutta haaveena ja pitkänajan suunnitelmana on vetäytyä mettäkämpän rauhaan parin koiran kanssa ja ehkä sinne joku kana sekä lammaskin mahtuisi...

Mie nautin siitä tunteesta ja tiedosta, että pärjään ja osaan liikkua luonnossa yksinkin.

Retkeilyhommat kaikissa muodoissaan on minun juttu, erityisesti tykkään vaellella, kalastella ja hiihdellä umpisella. Mulla on aika pitkä harrastuspohja tästä hommasta ja yksi ammattikin, mutta aina löytyy opittavaa ja uutta koettavaa. Tykkään haastaa itteäni ja välillä akut latautuu parhaiten ihan yksin vaeltamalla, silloin myös oppii eniten itsestään.


Talvi ja lumi, sitä täällä riittää, kesä on vain silmänräpäys kahen lumen välissä. Hiihto ja erityisesti umpisessa hiihtely omia reittejä pitkin on talven parasta hommaa. Retkeilyä, mutta sukset jalassa. Mulla on sukset/ liukulumikengät OAC:lta ja niiden toimintaa oon viimeisen kaksi vuotta opetellut yrityksen ja erehdyksen kautta. Näillä suksilla pääsee kyllä umpisessa ja ylöspäin, mutta alastulo onkin haastavampi. Jos mäki on jyrkkä ja lumi kovaa niin silloin mieluummin hetken kävelee. Kokemusta on mm. Keimiötunturilta, jossa en saanut enää suksia pysähtymään ja suksen kärjet solahti kaatuneen puun alle. Vauhdista äkkipysähys ja suorin vartaloin, naama edellä, hankeen. Kumma kyllä, sekä hiihtäjä, että sukset on edelleen pelikunnossa.

Mun reissut on usein aika extempore ja nopeita lähtöjä, eikä ne aina mene ihan niinku tai lähellekään niinku olin suunnitellut. On mm. unohtunut matkasta esimerkiksi kengät, vara-akku ja kerran jopa koira.

Mulla kulkee siis melkein aina matkassa minun paras retkikettu, eli Pihka koira. Vanha mamma on sen verran kunnioitettavassa eläkeiässä, että ihan pisimmälle reissuille se jääpi nykyään mielummin kotia takan lämpöön nauttimaan.

Parasta kaveria ei mettähommissa korvaa mikään. Me ollaan monet reissut yhessä käyty ja tullaan vielä käymään. 

Marikan kanssa käymme usein reissussa ja ne retket aina jostain syystä on ne milloin tapahtuu. Siksi me päätimme laittaa tämän bloginki, jos ne meän toilailut vaikka naurattais suakin.